Etelä Suomen Sanomat sai kunnian herättää minut tänä aamuna. Maininta lehdessä: YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää vietetään 8.9.2006, innoitti pohtimaan kielen merkitystä. Jokin aika sitten laatikoita siivotessani osui käteeni opiskeluaikaisia sanakirjojani. Kuinka paljon kieli onkaan muuttunut ajan saatossa. Nuo, jo jonkin aikaa laatikossa olleet sanakirjani, olivat kuin suoraan nuija ja luola ajalta. Onneksi kotoamme löytyy opiskelijoiden jäljiltä tuoreempiakin tuotoksia. Sanakirja on muuten hyvä lahjavinkki.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sanotaan oman äidinkielen hallinnan olevan perusta kaikelle kielenoppimiselle. Amerikasta on kantautunut eriskummallisia kasvatusideoita. Uusin muotivillitys on opettaa lapsille viittomakieltä jo ennen kuin oma äidinkieli alkaa sujua. Vanhemmat kuulemma jonottavat kilvan kalliille kursseille, joissa jo puolivuotiaasta alkaen opetetaan viittomien avulla ilmaisemaan tarpeitaan. Kerrotaan lapsen turhautumisen vähenevän, kun hän oppii viittomalla ilmaisemaan, milloin vaippa on syytä vaihtaa ja milloin hänelle on nälkä. Uudesta ilmiöstä ei liene vielä tarkempaa tutkittua tietoa.

Onhan tuo ilmiönä mielenkiintoinen, kädet vain viuhumaan ja palvelu pelaa. Herää kuitenkin kysymys, voiko puheen oppiminen hidastua, jos lapsella ei synny tarve oppia ilmaisemaan itseään sanoilla. Alkuperäinen tarkoitus ei kai voi olla pyrkimys korvata puhetta vaan ehkä toimia sen tukena. Mutta hiukan erikoiselle tuo tuntuu. Tyytyykö tämä sukupolvi vain viittoilemaan ”tuplajuustohampurilainen isoilla ranskalaisilla”.

Tekniikan kehittymisen hurja vauhti tuo mukanaan uusia sanoja, joita ei edes sanakirjoista löydy. Lääkärit ovat kautta aikojen puhuneet omaa latinaansa, joka ei tahdo maallikkopotilaalle aueta. Samoin tietokoneasiantuntijat ovat kehittäneet oman jargoninsa, josta ei aina saa tolkkua. Vielä hetki sitten ”faksattiin”, nykyisin ”spammataan” ja ”irkkaillaan”.  Suomen kieli on kyllä niin kaunis kieli, ettei sitä soisi kohdeltavan ihan miten tahansa.