Vaikka elämä on useinkin kaikkea muuta kuin juhlan tuntua, raskaasta arjesta ei ollut viikonvaihteessa tietoakaan. Nuorimmaisemme lakkiaisjuhlia vietettiin mitä upeimman sään suosiossa. Ilma oli täydellinen koko lauantaipäivän kestäviin pihajuhliin. Lämpötila oli kohtuullinen, ei siis mikään hiostava helle, jossa ruuatkin pilaantuu herkästi vaan juuri sopiva – täydellinen. Aurinkoa ja iloa riitti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Koti oli siivottu kesäkuntoon, kukkia istutettu, juhlakatokset pystytetty ja pitopöytä viritetty autokatoksen suojiin. Vieraita poikkesi ruokailemassa ja kakkukahveilla useita kymmeniä – yksin, kaksi ja koko perheiden voimalla. Ylioppilasjuhlat ovat siitä mukavia, että juhlavieraat pääsevät tutustumaan myös nuoren päivänsankarin tuttavapiirin hyvin laajasti. Onnittelijoidenjoukko koostui sukulaisista tuttaviin, naapureista kavereihin, puolue- ja harrastusväestä, kummeista ja muista ystävistä.

Pikkuväkeäkin oli viime kesän juhliin verrattuna enemmän, ja se oli mukavaa. Naapurimme kuusiviikkoinenkin pääsi juhliin mukaan. Entisen työtoverini Even 4 kuukautinen Samuli-poika oli varsinainen hurmuri. Sonjan nuorimmainen Samu innostui kovin yläkertaan johtavasta portaikostamme. Vaikka nämä vieraista nuorimmat sieppasivat minunkin sydämeni hurmaavilla hymyillään, en tunnusta mummukuumetta – vielä.

Kaikki tuntuivat viihtyvän – erityisesti kuopuksemme. Viikonvaihteesta jäi todella hyvä mieli. Jälkeenpäin ajatellen itselleni nousi pieni kaihoisa ajatus mieleen. Molemmat lapsemme ovat nyt ylioppilaita ja jatkavat elämäänsä armeijan, opiskelujen ja maailmanmatkojen innoittamana. Milloin koittaa seuraavien suurempien perhejuhlien aika? Nautin juhlien järjestämisistä. Ovatkohan seuraavat jommankumman lapsen häät? Ehkä on syytä laittaa jäitä hattuun ja jäädä luottavaisin mielin kuulolle.