On aivan pakko palata muutaman päivän takaiseen julkiseen keskusteluaiheeseen - täysin subjektiivisista syistä. Samaan aikaan kuin puolueemme puheenjohtaja irrotteli päiväkirjassaan puolustusvoimien palvelukseen astuvien nuorten miesten hiustenpituudesta, meidän perheessämme valmistauduttiin henkisesti saattamaan perheemme omaa esikoista Hämeenlinnaan. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viikonloppujen aamiaisilla tuli pohdittua tulevien kuukausien muutoksia. Iltateepöydässä naurettiin vedet silmissä, kun kerrottiin erilaisia tarinoita armeijassa sattuneista kommelluksista. Myös oma isäni valisti poikaani muistoillaan entisaikojen tilanteista. Ei tarvitse pojan enää hakea itse olkia ja heiniä patjaksi, niin kuin papan aikoinaan. Paljon on vuosien saatossa muuttunut, mutta tarinat elävät – miesten omat tarinat.

Poikamme aloitti palveluksensa tänään Parolassa, monien muiden "kaljupäiden" tavoin - innoissaan, suurta isänmaallisuutta tuntien ja toki hieman jännittyneenä. Hän pitää lyhyitä, kolmen millin hiuksia itsestään selvyytenä armeijaan siirtyessä. Viime kevääseen asti hänellä oli puoliselkään ulottuvat hiukset, mutta hiukset lähtivät ylioppilaaksi kirjoittamisen myötä – ylioppilasjuhlissa valkolakin alta ei enää lettiä näkynyt.

No, hiukset ja niiden pituus on tässä nyt kuitenkin sivuseikka. Päällimmäisenä on outo ja monivivahteinen tunnetila, jonka äitinä kohtaa pojan armeijaan menon yhteydessä. Hassu juttu. Tunteet vellovat hetket ajan laidasta laitaan. Kuin filminauhalta kelautuu silmien edessä koko 20-vuoden taival. Kulunut fraasi muuttuu todelliseksi: miten nopeasti aika vieriikään. Juuri äsken kävin lapseni kanssa ensimmäisellä neuvolakäynnillä, saatoin esikoiseni koulutielle ja tänä aamuna heitin hänet rautatieasemalle – matkalle kohti Hämeenlinnan kasarmeja.

Ikävän tunne yllättää. Olo on kieltämättä kummallisen haikea, mutta upea. Tällaisina hetkinä tuntee syvää kiitollisuutta. Saan kokea jotain sellaista, mitä niin monet äidit ennen minua. Saan kokea jotain, mikä ei ole itsestäänselvyys. Lasten saaminen, heidän kasvattaminen ja aikuisuuteen saattaminen on lahja ja valtava rikkaus. Siinä sitä kasvaa itsekin. Toivotan pojalleni hyvää matkaa uudessa elämän vaiheessaan – ja itsekseni ristin hiljaa käteni kiittäen.