<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yksityisen Ankkurikodin toiminta loppuu vuodenvaihteessa. Lahden kaupunki on virkamiespäätöksellä päättänyt, ettei se enää osta kodista 20 palveluasumispaikkaa vaan ainoastaan 12. Ankkurikoti ei pysty toimimaan niin pienen paikkamäärän varassa.

Paikoista 12 siirretään Kivakadulle Mediviren ylläpitämään yksikköön ja kahdeksan kaupungin ylläpitämään Lepolakotiin Kerinkallionkadulle. Kivakatu ja Kerinkallionkatu eivät ole ainoita korvaavia vaihtoehtoja. Syksyn mittaan paikkoja vapautuu muualtakin. Sijoittamiseen vaikuttaa esimerkiksi vanhuksen liikkumiskyky.

Taustalla on viime vuonna tehty kilpailutus. Seuraava kilpailutuskierros on vuonna 2008. Käytännössä sopimukset tehdään aina vain vuodeksi kerrallaan. Ymmärrän toki palveluntuottajien tasapuolisen kohteluvaatimuksen kilpailutuksessa markkinatuomioistuimeen joutumisen pelossa, mutta siitä huolimatta kaipaan inhimillisyyttä ikäihmisten kohteluun.

Kaupunkia on arvosteltu myös siitä, että omaisten kanssa ei ole keskusteltu, vaikka hoitosuunnitelmaan kuuluu, että omaisia kuullaan. Omaiset ovat peränneet myös siirtymäaikaa niin, että vanhukset saisivat olla nykyisissä oloissaan loppuun asti ilman, että heidän tarvitsisi kokea omaisten arvioiden mukaan kohtalokasta muuttoa ja yhden hengen huoneen yksinäisyyttä.

Käydessäni Ankkuri-kodin toimintaan tutustumassa, sain kuulla eräänkin pyörätuolilla ja rollaattorilla vaikeasti liikkuvan, reippaasti yli 80-vuotiaan asukkaan, hartaan toivomuksen: "Sairaalasta tänne päästyäni olin tyytyväinen. Täällä on hyvä olla. Haluaisin asua täällä viimeiset elinpäiväni." Siihen oli todella vaikea vastata mitään viisasta. Yritin olla lisäämättä huolta ja epävarmuutta rohkaisten, ettei se tuleva kotikaan huono ole – toki tietäen, ettei se lohduttanut häntä eikä hänen omaisiaan.

Tämä on vain yksi esimerkki, mutta ei suinkaan ainoa. Kuinka kukaan voi ajatella, että liki 90 -vuotiaan dementoineen ja liikuntarajoitteisen vanhuksen hyvään ja inhimilliseen hoitoon kuuluu paikasta toiseen siirtely, ilman hoitotarpeen oleellista muutosta. Ihmettelen suuresti. Raha tai paremminkin rahan vähyys ei aina selitä kaikkea. Vuorovaikutuksessa ja menettelytavoissa riittää vielä paljon opittavaa.

On tietysti syytä muistaa, etteivät kaikki vanhene samalla tavalla. On paljon virkeitä ja suhteellisen terveinä säilyneitä ikäihmisiä, joilla vauhtia ja menoa riittää vielä vuosikymmenien saatossa. Ja se on upeaa. Mutta he, jotka hoivaa ja turvaa tarvitsevat, ansaitsevat todella kaiken mahdollisen avun – inhimillisesti ja elämää kunnioittaen.