<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaupunginhallitus työskenteli eilen kolmatta pitkää päivää ensi vuoden talousarvion kimpussa. Keskittyminen herpaantui STT:n uutisten ensimmäisestä viestistä lähtien: Tuusulan Jokelan koulussa on ammuttu. Talousarviokirja kahlattiin sovitusti loppuun, vaikka ajatukset harhailivat tapahtuman seuraamisessa tiiviisti. Vaikka tiedot kuolonuhrien määrästä ja tilanteen kulusta vaihtelivat, kävi alusta lähtien selväksi tapahtuman vakavuus.

Puhetta ja pohdintaa, surua ja kauhua oli päivä täynnä. Miksi -kysymyksiä, joihin koskaan ei löydy vastauksia. Illan päätteeksi pohdimme vielä kauppareissulla tavaratalon myyjän kanssa päivän tapahtumia. Suru ylitti ymmärryksen. Kuten kaupan työntekijä minulle totesi: " Ei tällaista toivoisi kenellekään, ei koskaan. Kunpa osaisimme elää paremmin – toinen toistamme kuunnellen ja rakastaen" – siinäpä se.

Tämänlaisten tapahtumien äärellä ei ihmisjärki riitä. Voi vain nöyrästi toimia seurakunnan nettisivujen ohjeen mukaisesti: "Jumala, me olemme sanattomia. Me olemme järkyttyneitä. Teemme sen, mitä järkytetyt ihmiset ovat aina tehneet, saavat tehdä: me käännymme Sinun puoleesi, Jumala. Me rukoilemme."